Pelko tanssii hymyn laidalla, iho luiden kaunistuksena
valkeassa pinnassasi suonet kuohuu, salamoi
valo pyhin sotajoukoin hiipii ihmeen ääriviivaa
avaruuden kalvon alla kirkonkello huminoi
toinen tahtoo jatkuvuutta, toinen hetken kestävän
toinen ottaa vaatteet pois ja toinen riisuutuu
toinen kasvaa hellyydestä, toinen käärmevyyhden alla;
hiillos kytee kumpaisenkin häpyluiden holvissa

Tässä kuoro laulaa ajasta, kun pyhää maata vallattiin
tässä kuoro laulaa:
Ei se ennen ollut näin, oltiin vain ihmisiä
elävältä haudattuina jokapäivän ankeuteen...
elävältä haudattuina
syvyyksiin lihamme syiden!

Hiki hioo kasvoluita, hampaat välkyy, huuto raikaa
vettyneillä ohimoilla kaaret sädekehien
minä tunnen pienuuteni kannustavan julmuuteen
kannattelemana taakan rajattoman armottomuuden

Tässä kuoro laulaa ajasta
kun pyhää maata hävittiin;
tässä kuoro laulaa
ajasta:

Pian loppu julma kuten täällä sopii olettaa
nousee, voittaa jumaluuden, jota kokeiltiin
joka tahtoo rakkautta mieli täynnä pelkkää vihaa
herää ludelavitsalta, nyrkki kauhoo kylmää lihaa

Ei se ennen ollut näin...