Mielessäni seisoisinpa yksin törmän huipulla,
huutaisin ees niin kuin huutaa
näkijätär kirousta
tuulta taivaalta kun kutsuu
painajaista riepottamaan pois.

Vaan kirjani on väsyneet ja näyt täynnä olioita,
jotka ei oo niskojansa
nöyrryttäneet maailmalla,
ne minut tahtoo vangita
ja kantaa tyhjään ilmaan mukanaan.

Kerto:
Kuljen, vaikken liiku, syvyys minut rauhoittaa,
vaik' kysymykset huutavatkin kuorolauluaan. (2x)
Ne eivät muista että ihmisellä on vain elämänsä,
senkin ne tahtovat omistaa.

Nyt on tullut aika tunnistaa ne kaikki kasvot, jotka
luuli unhoon painaneensa, arkipäivän savuverhon taa,
ei unet jätä meitä rauhaan, vaikka hylkäisimme ne.

Lähden iltamyöhään,
viimeinkin on aika,
on jää niin mustaa
yllä syvyyksien,
joiden tiedän tummaan
hellyytensä helmaan
sulkeneen niin monta
pyhiinvaeltajaa.

Kerto