Saapui hän keskelle hävityksen
kylään ammoin niin rauhaisaan.
Katot hehkuivat väreissä liekkien
ja veri rakkaiden peitti maan.

Vihan nostatti ja kiiri taivaisiin.
Niin moni lieni jo tiellä tuonelaan
vaan he viel' ei veisi häntä mukanaan.

Vaik' joukkonsa hän kokosi liki lyödyistä,
yksin raivonsa vavahdutti julmaa vastusta.
Kai satakunta ruumista hän polki allensa,
armoa ken sai kohtas' vain kirveen kaulalla.

"Miekanterät vapauttakaa,
kostuttakaa kylmää rautaa!
Suokaa heille vihastanne,
hukuttakaa hurmeen virtaan!"

"Kilpien taa piiloutukaa,
pelkurit jo perääntykää!
Ohitsemme jos mielitte
viimeinenkin hautaan saattakaa!"

Harvatpa kertomaan säästyivät,
siksi veri yltyi virtaamaan.
Niin vain aika koitti myös sankarin
kirjailtu miekka kourassaan
(vaan mies taipumaton veljet rinnallaan
tarustoissa elää ainiaan).