Minä olin uskottu mies,
Näistä ihmeiden aikojen päivistä kirjaa pidin
Varhaisin aamuin,
Myöhäisin illoin.
Kuin varjonaan kuljin,
Kirjaten, kuka hopeaan hukutetaan,
Kuka juustopataan,
Kuka taas kepiniskuihin ja milloin.

Parvekkeella illastin kanssaan,
Katsellen, kun taivaanrannassa
Hohti ihmeellinen valo...
Olivatko ne todellakin
Revontulia paratiisin
Vaiko sittenkin
Pääkaupungin palo?

Joskus iltapäiväaikaan
Kuningas nousee päivään uuteen:
Hänet hereille laulaa
Hehkuposki -kerubikuoro.
Ja pilvet pakenevat,
Hän nauttii aamiaisen sängyssä
Hierojien huomassa,
Kunnes onkin jo viinin vuoro...

Sen merkeissä päivä joutuu yöksi,
Ja seurue kerää tarpeitaan
Siirtyäkseen ulos, jossa
Puutarhoissa keijut soittaa
Huilujaan, harppujaan:
On bakkanaalit
Lehmuston varjossa...

Silloin kuningas ymmärtää kansan onnen:
Oi onnea jakamatonta, jonka
Kuningas kansalleen lahjoittaa
Oi onnea kansan, joka saa
Kuningastaan rakastaa!

Joskus kyllästyessään
Juominkeihin, kesken leikin
Kuninkaalliset kädet pesee
Kultamaljassa, viinissä valellen,
Kuivaa ne palvelustytön vahvaan tukkaan,
Kun samalla
Alla kuninkaan pitelee
Pottaa poika alaston, palellen...

Taas kuljeskelee päivä yöksi,
Ja seurue kerää tarpeitaan
Siirtyäkseen ulos, jossa
Puutarhoissa enkelitkin
Keralla keijujen soittavat:
Onnen puistossa,
Lehmuston varjossa...

Hekin ymmärtävät yhteisen onnen, siksi
Soittavat
Oi onnea...

Mekin ymmärrämme yhteisen onnen, siksi
Soitamme
Oi onnea...

Ja muistakaa: jos vain tahtookin niin hän,
Tän kansan kauniit päät putoaa!
Oi onnea kansan, joka saa
Kuninkaitaan rakastaa!